Monday, August 18, 2014

Syyssateet

Sade ropisee ikkunoihin, kattoihin, kadulle ja ihmisten niskaan. Minä kuljen sen alla kiireettä, haistellen jokaista uutta tuoksua jonka syksy loihtii esiin. En ole kävellyt sateessa pitkään aikaan. Hiukset kastuvat ja liimaantuvat kasvoilleni, vaatteet vettyvät. Kengät ovat pian täynnä vettä. Astun lätäköihin, kuuntelen loisketta, ropinaa, solinaa ja kohinaa ympärilläni.

Vesipisarat putoilevat joen pinnalle ja saavat sen väräjämään levottomasti. Kylmä tuulenpuuska, tämän syksyn ensimmäinen, puhaltaa luihin ja ytimiin. Ohikulkijat kiihdyttävät askeleitaan päästäkseen nopeammin sisälle lämpimään, kuivat vaatteet päälle, kuppi kuumaa kahvia tai teetä, ehkä lämmittelyä jonkun sylissä.

Minne he ovat matkalla?

Ja minne minä?

Tämä kaupunki on täynnä teitä ja polkuja. Osa niistä kulkee joenvartta pitkin, osa metsän halki, mutta seurasin niistä mitä tahansa, tuntuu aina siltä että palaan samoihin pisteisiin. Se kohta, missä voi seisahtua piileskelemään kaislikossa ja tuuheassa nurmessa riippaoksaisen puun alla, mistä näkyy punertavaseinäinen linna joen toisella puolella ja selän takana on vain metsä.

Siellä, missä luonto on ottanut omakseen sen mikä sille kuuluu, missä on vanhan junaradan rauniot ja vierellä muutaman talon sammaloituneet jäänteet. Siellä uskon elämään kuoleman yli, ikuisuuteen ja iänkaikkisuuteen, siihen että kaikella on tarkoituksensa. Jopa askeleilla, jotka otan vailla suuntaa ja kuvittelen, että pääsen jonain päivänä toivomaani päämäärään. En voi olla uskomatta, kun istun tuossa maisemassa ja tunnen olevani osa suurempaa kudosta, kokonaisuutta jossa jonain päivänä istun omalla paikallani, ja sammal kasvaa luideni päällä.

Se paikka, jossa olen antanut katseeni levätä lukemattomia kertoja. Paikka, jossa metsä on samanlainen kuin minä, läsnä mutta silti ajatuksissaan. Se puhuu ja pohtii omia asioitaan, ja minä istun puiden alla ja kuuntelen yksittäisiä sanoja sen hajamielisestä ajatustenjuoksusta. En ymmärrä kaikkea, mutta ei minun tarvitse. Metsä ei huomaa että istun sen polvella. Saan olla rauhassa sen katseelta, minun ei tarvitse selittää olemassaoloani. Olen pieni hiiri, joka pujahtaa juurakonkoloon kuuntelemaan sadetta ja tuulen huminaa.

Sade lakkaa ja jättää jälkeensä märän maan lisäksi tuoksunsa. Vielä silloinkin kun olen palannut kotiin, ripustanut märät vaatteet kuivumaan, keittänyt itselleni kupin teetä ja käpertynyt oman mieleni makuuhuoneeseen, sateen tuoksu on ilmassa. Se on tarttunut vaatteisiini ja jäänyt sydämeeni, kannan sitä mukanani. Se on minussa silloin, kun kastelen ja silittelen ruukkukasvejani, ja silloin kun istun hiljaa tyhjyyteen katsellen, kun mieleni karkaa jonnekin kauas nykyhetkestä.

Minä olen kaikenlaisilla mittareilla mitattuna niin fiksu, että osaan käyttää viisaita sanoja itsestäni, omasta elämästäni ja maailmasta. Tiedän, että minuun pätevät monenlaiset d-kirjaimella alkavat sanat, joita joudun ne lausuttuani kuitenkin selittämään auki, tarkentamaan mitä ne merkitsevät juuri minulle. Ne ovat kliinisiä, sanat.

Ehkä sen takia hän ei niistä pidäkään.

Minä pidän sanoista, ne ovat ystäviäni ja minulle korvaamattomia. En ole niitä ihmisiä, jotka saavat ajatuksensa järjestykseen musiikin tai kuvien avulla, enkä osaa viestittää kaikkea haluamaani ilmeillä. Huolimatta rakkaudestani sanoihin en ole puhuja. Olen lukija ja kirjoittaja, sanojen hiljainen rakastaja, ja rakennan ympärilleni pitsikudoksista muodostuvaa maisemaa jonka vain minä näen.

Sanoihini jää kaikki se, mikä on minussa. Sanoissani on taivas ja sen värit, sanoissani sateen laulu ja tuoksu. Kirjoitan elämästä ja sen näyistä, surusta ja ilosta, kuolemasta ja kohtaamisista. Kirjoitan tapaamistani ihmisistä silloinkin, kun en puhu heistä.

Kuka tuntemistani ihmisistä on kätkeytynyt näihin sanoihin? Kenen silmissä olen nähnyt sateen tanssivan, kenen syli on ollut turvallinen kuin ääretön metsä, kuka on tuulen humina ja kylmä tuulenpuuska?

Mielessäni kaikki asiat sekoittuvat. Ihmiset, nimet ja paikat menevät sekaisin puiden, laulujen ja muistojen kanssa. Kaikki on yhtä, kaikki on ikuisesti päättymätöntä. Kaikki on lähtöisin yhdestä rakkaudesta. Sen takia kauneus koskettaa; se jättää sydämeen jäljen omasta alkulähteestään.

Sateen laulussa ja sadesilmäisissä ihmisissä on kaikissa pala rakkautta. Minä en tiedä miltä itse näytän, sillä en voi nähdä itseäni ulkopuolelta. Voin peilin kautta nähdä paikallani seisovan hiiren, joka kuuntelee pää kallellaan metsän ääniä, mutta itseäni en voi nähdä koskaan - vain heijastuksen siitä, mitä olen.

Kun sade on tyyntynyt, joenpinnasta voi nähdä oman kuvansa kuin peilistä.

Näkevätkö muut minusta enemmän kuin heijastuksen?

No comments:

Post a Comment