Tuesday, September 15, 2015

Kaniineista, tähtitaivaista ja putoavista lehdistä

Emme tietenkään voi ymmärtää merinisäkkäiden kieltä. Emme voi olla edes varmoja, kuulemmeko kaiken niiden tuottaman äänen. Mutta mitä väliä. Vain kirjoitettu kieli jää historiaan. Ja historia on voittajien! - Laura Gustafsson, Anomalia

Minä kävelen paljon iltaisin. Kävelen ristiin rastiin, lähelle ja kauas. Tässä kaupungissa on paljon kaniineja, ja minä seuraan niiden loikkivia jälkiä metsään ja takaisin. Usein ajoitan liikkeeni öiseen aikaan, jolloin ylläni kaartuu pimeä taivas joko pilvien tai tähtien täplittämänä.

Minä olen olemassa, tavalla tai toisella. Maailma aina joko vastaa tai on vastaamatta tapaani olla olemassa; usein se pysyttelee hiljaa, aivan kuten jumalakin. Oudoimpia hetkiä ovat pysähtyneisyyden hetket. Silloin olen olemassa sisällä, kotonani - yleensä kipeänä, kuten tätä kirjoittaessani - ja kun maailmankaikkeus vastaa olemassaolooni, vetäydyn pois sen luota ja menen ikkunaan jatselemaan, kuinka tuuli varistelee keltaisia lehtiä takapihan puista.

En tiedä minne olen menossa, mutta olen matkalla. Matkani etenee askel askeleelta, hetki hetkeltä, vuosi vuodelta, ja minä etsin ja löydän paikkani uudelleen ja uudelleen. Kaniinien polkujen seuraaminen ei ole lopullinen totuuteni, mutta se on tarpeeksi. Se riittää, ja jos se ei jonain päivänä riitä, keksin jotain muuta. Siihen asti tämä on tarpeeksi.

Toissapäivänä näin sumuisen aamun, eilen hätkähdyttävän öisen kaupungin valot ja tänään punahehkuisen auringonlaskun. Pohdin elämääni; miksi rakastan, rakastanko, tulenko aina rakastamaan, olenko koskaan rakastanut? Minä rakastan tätä maailmaa, kaikkea siinä, jokaista askelta jonka otan sen kamaralla ja jokaista elävää olentoa joka puhaltaa höyryä sieraimistaan pakkasella.

Siksi olen kasvissyöjä, ja pyrin mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen. Minulla on naiivi ajatus, jossa elämää kunnioitetaan sen kaikissa muodoissa, jossa arvokkaita ovat myös ne jotka eivät puhu ihmisten kielellä ja jossa elämä ja kuolema palaavat luonnolliseen sykliinsä.

Minulle ei ole yhdentekevää, tekevätkö muut näin, mutta monta muuta asiaa tulee ennen kuin käskisin muita elämään kuten itse elän. He tekevät omat valintansa, minä voin korkeintaan perustella omiani. Minä en tahdo käskyttää, haluan vain ojentaa käteni että sille voivat laskeutua sudenkorento ja perhonen, että kämmenselälleni heittyisi läpinäkyvistä siivistä kaunis valon hohde.

Paljon saa virrata Pielisjoessa vettä, ennen kuin pahuus hellittää otteensa maailmasta. Uskon että siihen mennessä ei ole enää koko Pielisjokea, ei kenties edes koko Pielistä, ei ehkä edes kaupunkia jonka lävitse se virtaa. Kenties meri on valunut sisämaahan ja muuttanut muotoaan siten, että entisen Pielisen kohdalla laulavat sinivalaat.

Miekkavalaita on vaikea olla kunnioittamatta sen jälkeen kun on nähnyt sellaisen elävänä edes eläintarhassa. Oma tapaamiseni sattui Teneriffalla eläintarhassa, ja se täytti minut sekä kunnioituksella että surulla. Kunnioituksella, sillä eläimet ovat suuria ja mahtavia - ja surulla, koska allas jossa niitä pidettiin ei ole, eikä koskaan tule olemaan, mitään valtamereen verrattuna.

Minulla on vapauteni.

Eläimillä kuuluisi olla omansa.