Olipa kerran susi, joka asui raparperimetsässä.
Se piilotteli päivisin suurten lehtien alla ja öisin se joi kuunvaloa. Raparperien vahvat varret keinahtelivat, kun se hiipi niiden lomassa ja kuunteli lintujen laulua ja junaradan ääniä. Kirkkaana päivänä aurinko loi kaunista mosaiikkia metsänpohjalle, ja sateen aikaan pisarat musisoivat raparperien suurilla lehdillä.
Eräänä sateenjälkeisenä syksyaamuna susi venytteli, ravisteli märkiä neulasia turkistaan ja lähti lammen rantaan juodakseen vettä.
Saapuessaan rantaan se huomasi lehdonreunassa kasvavan kauniita, kirkkaansinisiä sudenmarjoja. Niiden kuulas väri houkutteli sutta, joka maistoi yhden. Se maistui makealta ja karvaalta yhtä aikaa. Susi nosti katseensa, mutta ei tunnistanut enää ympäristöään. Raparperimetsä oli jäänyt kauas taakse, ja nyt ympärillä oli vain koivujen ja pajujen täyttämä ryteikkö.
Viimeinen sudenmarja maistui karvaalta, joten susi käveli rantaan huuhtoakseen kitkerän maun pois suustaan. Katsoessaan veden pintaan se ei kuitenkaan nähnyt omaa kuvaansa, vaan ihmisen kasvot. Sudenmarja oli muuttanut suden ihmiseksi.
Tietämättä mitä tehdä, susi jatkoi matkaansa metsän halki toivoen löytävänsä tien takaisin raparperimetsään. Ihmisenä maailma näytti niin erilaiselta, että susi ei tuntenut omia polkujaan. Se vaelsi pimeään saakka, kunnes osui tielle. Kirkkaat katuvalot viilsivät sen silmiä ja autojen äänet pelottivat sitä.
Se vaelsi vailla suuntaa öisiä katuja pitkin, kunnes ihminen lähestyi sitä. Suden mielestä ihminen oli pelottava, ja vaikka se puhui lempeästi ja rauhoittavasti, ei susi ymmärtänyt ihmisen kieltä eikä ihminen suden.
Ihminen antoi sudelle oman takkinsa ja jatkoi matkaansa. Susi puki takin paljaille hartioilleen ja katsoi kauan ihmisen perään ennen kuin kääntyi eri suuntaan.
Susi kohtasi monia muita ihmisiä ajan kuluessa, mutta kukaan näistä ei puhunut kieltä jota susi olisi ymmärtänyt, eikä kukaan heistä ymmärtänyt suden kieltä. Vaikka susi kuinka yritti, ihmiset päätyivät aina pelkäämään ja väistämään sitä. Jotkut pelkäsivät suden outoa kieltä niin paljon, että hyökkäsivät sen kimppuun. Susi puolustautui hampain ja kynsin, ja ihmiset katsoivat sitä karsaasti ja peläten.
Vuosien ajan susi vaelsi ihmisten maailmassa. Se oppi ihmisten kielen, mutta sen omaa kieltä kukaan ei oppinut ymmärtämään, eikä se voinut unohtaa raparperimetsää, kuunvaloa ja sadepisaroiden tanssia. Se oppi kätkemään hampaansa ja puolustautumaan hiljaisuudella.
Susi kaipasi raparperimetsää. Se oli yksinäinen.
Eräänä iltana se käveli joen rantaan. Täysikuu hohti taivaalla ja kevyt tuuli muutti sen kuunsillaksi vedenpinnalle. Näky täytti suden niin suurella kaipauksella, että se alkoi kävellä kuunsiltaa pitkin. Askel askeleelta susi käveli yhä syvemmälle veteen, kunnes vedenpinta jäi sen pään yläpuolelle, ja maailman äänet katosivat sen korvista.
Oli enää vain hiljaisuus... ja pimeys.
Kunnes jostain pimeyden keskeltä kurkotti käsi joka veti suden takaisin katuvalojen ja äänien keskelle. Sen edessä seisoi nuori ihmismies, joka katsoi vettä tippuvaa sutta huolestuneesti.
"Miksi kävelit kuunsiltaa pitkin?" mies kysyi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli koskaan kysynyt sudelta, miksi se oli tehnyt jotakin. Sille oli kerrottu "tee näin" ja "älä tee näin", mutta kukaan ei ollut kysynyt siltä "miksi teit noin".
Susi tiesi vastauksen ja kertoi sen ihmiselle. Kuinka se oli syönyt sudenmarjan ja muuttunut ihmiseksi. Kuinka se kaipasi raparperimetsää, lintujen laulua, junan etäistä ääntä ja metsän kirpeän raikasta tuoksua. Kuinka se oli oppinut ihmisten kielen tässä oudossa maailmassa, johon oli joutunut, mutta ettei kukaan puhunut sen kieltä tai ymmärtänyt sen sanoja.
Ihminen istui suden vierellä ja kuunteli keskeyttämättä pää kallellaan. Kun susi oli vaiennut, ihminen auttoi sen jaloilleen.
"En osaa puhua kieltäsi enkä ymmärrä sitä, mutta tunnen metsät kuin oman kotini. Voin auttaa sinua löytämään tien takaisin raparperimetsään", se lupasi.
"Minulla ei ole antaa sinulle mitään vastalahjaksi", susi sanoi onnettomana.
"Sinä et kuulu tänne, etkä halua olla täällä. Olet onneton - en tarvitse muuta syytä auttaakseni sinua", ihminen vastasi.
Ihminen vei suden takaisin metsään, jossa se oli harhaillut muuttumisensa jälkeen. He kulkivat rinnakkain, välillä puhuen, välillä vaieten. Pian he saapuivat paikalle, jota hämähäkit vartioivat seitteineen, ja jolla kasvoi sinisiä sudenmarjoja.
"Raparperimetsä on edessäpäin", ihminen sanoi.
"Mutta olen yhä ihmisen hahmossa", susi vastasi hiljaa. Vaikka se oli tutussa paikassa, se ei tunnistanut ympäristöään. Kaikki näytti vieläkin liian erilaiselta.
"Jos syöt toisen sudenmarjan, uskon että pystyt palaamaan oikeaan muotoosi", ihminen ehdotti.
Susi käveli lehdonreunaan, poimi yhden sudenmarjoista ja söi sen. Se nosti katseensa, ja metsä oli jälleen tutun näköinen, täynnä tuoksuja ja tuttuja polkuja. Se kääntyi kohti ihmistä, joka oli saattanut sen perille.
"Tämä on minun maailmani", se sanoi, kääntyi kannoillaan ja juoksi tuttua polkua pitkin takaisin raparperimetsään.
Ajan kuluessa se muisti vähemmän ja vähemmän ajasta, jonka se oli viettänyt ihmisten vieraassa maailmassa. Se joi öisin kuunvaloa ja lauloi tähdille. Se loikoili auringon läikissä ja ui lammessa. Sudenmarjoista se pysytteli kaukana.
Eräänä iltana se kuuli polulta askelia. Kohottaessaan katseensa se näki ihmisen, miehen jonka kasvoissa oli tuttuja piirteitä. Miehellä oli käsissään sudenmarja.
"En tiedä muistatko minua", mies tervehti hymyillen, "vuosia sitten toin sinut takaisin metsään, josta olit eksynyt. Silloin sanoit, että sinulla ei ole antaa minulle mitään. Omaan maailmaan palattuani ymmärsin kuitenkin, että oli eräs asia, jota olisin tahtonut sinulta pyytää mutta en uskaltanut silloin. Nyt olen tullut kysymään, voisitko toteuttaa toiveeni."
"Mikä on toiveesi, ihminen?" susi kysyi. Se muisti hyvin nuoren miehen, joka oli kysynyt siltä 'miksi' ja kuunnellut sen tarinan. Vieläkään se ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi voinut antaa ihmiselle vastalahjaksi tämän avusta.
"Opeta minulle kielesi", ihminen pyysi.
Ja susi lupasi.
Se piilotteli päivisin suurten lehtien alla ja öisin se joi kuunvaloa. Raparperien vahvat varret keinahtelivat, kun se hiipi niiden lomassa ja kuunteli lintujen laulua ja junaradan ääniä. Kirkkaana päivänä aurinko loi kaunista mosaiikkia metsänpohjalle, ja sateen aikaan pisarat musisoivat raparperien suurilla lehdillä.
Eräänä sateenjälkeisenä syksyaamuna susi venytteli, ravisteli märkiä neulasia turkistaan ja lähti lammen rantaan juodakseen vettä.
Saapuessaan rantaan se huomasi lehdonreunassa kasvavan kauniita, kirkkaansinisiä sudenmarjoja. Niiden kuulas väri houkutteli sutta, joka maistoi yhden. Se maistui makealta ja karvaalta yhtä aikaa. Susi nosti katseensa, mutta ei tunnistanut enää ympäristöään. Raparperimetsä oli jäänyt kauas taakse, ja nyt ympärillä oli vain koivujen ja pajujen täyttämä ryteikkö.
Viimeinen sudenmarja maistui karvaalta, joten susi käveli rantaan huuhtoakseen kitkerän maun pois suustaan. Katsoessaan veden pintaan se ei kuitenkaan nähnyt omaa kuvaansa, vaan ihmisen kasvot. Sudenmarja oli muuttanut suden ihmiseksi.
Tietämättä mitä tehdä, susi jatkoi matkaansa metsän halki toivoen löytävänsä tien takaisin raparperimetsään. Ihmisenä maailma näytti niin erilaiselta, että susi ei tuntenut omia polkujaan. Se vaelsi pimeään saakka, kunnes osui tielle. Kirkkaat katuvalot viilsivät sen silmiä ja autojen äänet pelottivat sitä.
Se vaelsi vailla suuntaa öisiä katuja pitkin, kunnes ihminen lähestyi sitä. Suden mielestä ihminen oli pelottava, ja vaikka se puhui lempeästi ja rauhoittavasti, ei susi ymmärtänyt ihmisen kieltä eikä ihminen suden.
Ihminen antoi sudelle oman takkinsa ja jatkoi matkaansa. Susi puki takin paljaille hartioilleen ja katsoi kauan ihmisen perään ennen kuin kääntyi eri suuntaan.
Susi kohtasi monia muita ihmisiä ajan kuluessa, mutta kukaan näistä ei puhunut kieltä jota susi olisi ymmärtänyt, eikä kukaan heistä ymmärtänyt suden kieltä. Vaikka susi kuinka yritti, ihmiset päätyivät aina pelkäämään ja väistämään sitä. Jotkut pelkäsivät suden outoa kieltä niin paljon, että hyökkäsivät sen kimppuun. Susi puolustautui hampain ja kynsin, ja ihmiset katsoivat sitä karsaasti ja peläten.
Vuosien ajan susi vaelsi ihmisten maailmassa. Se oppi ihmisten kielen, mutta sen omaa kieltä kukaan ei oppinut ymmärtämään, eikä se voinut unohtaa raparperimetsää, kuunvaloa ja sadepisaroiden tanssia. Se oppi kätkemään hampaansa ja puolustautumaan hiljaisuudella.
Susi kaipasi raparperimetsää. Se oli yksinäinen.
Eräänä iltana se käveli joen rantaan. Täysikuu hohti taivaalla ja kevyt tuuli muutti sen kuunsillaksi vedenpinnalle. Näky täytti suden niin suurella kaipauksella, että se alkoi kävellä kuunsiltaa pitkin. Askel askeleelta susi käveli yhä syvemmälle veteen, kunnes vedenpinta jäi sen pään yläpuolelle, ja maailman äänet katosivat sen korvista.
Oli enää vain hiljaisuus... ja pimeys.
Kunnes jostain pimeyden keskeltä kurkotti käsi joka veti suden takaisin katuvalojen ja äänien keskelle. Sen edessä seisoi nuori ihmismies, joka katsoi vettä tippuvaa sutta huolestuneesti.
"Miksi kävelit kuunsiltaa pitkin?" mies kysyi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli koskaan kysynyt sudelta, miksi se oli tehnyt jotakin. Sille oli kerrottu "tee näin" ja "älä tee näin", mutta kukaan ei ollut kysynyt siltä "miksi teit noin".
Susi tiesi vastauksen ja kertoi sen ihmiselle. Kuinka se oli syönyt sudenmarjan ja muuttunut ihmiseksi. Kuinka se kaipasi raparperimetsää, lintujen laulua, junan etäistä ääntä ja metsän kirpeän raikasta tuoksua. Kuinka se oli oppinut ihmisten kielen tässä oudossa maailmassa, johon oli joutunut, mutta ettei kukaan puhunut sen kieltä tai ymmärtänyt sen sanoja.
Ihminen istui suden vierellä ja kuunteli keskeyttämättä pää kallellaan. Kun susi oli vaiennut, ihminen auttoi sen jaloilleen.
"En osaa puhua kieltäsi enkä ymmärrä sitä, mutta tunnen metsät kuin oman kotini. Voin auttaa sinua löytämään tien takaisin raparperimetsään", se lupasi.
"Minulla ei ole antaa sinulle mitään vastalahjaksi", susi sanoi onnettomana.
"Sinä et kuulu tänne, etkä halua olla täällä. Olet onneton - en tarvitse muuta syytä auttaakseni sinua", ihminen vastasi.
Ihminen vei suden takaisin metsään, jossa se oli harhaillut muuttumisensa jälkeen. He kulkivat rinnakkain, välillä puhuen, välillä vaieten. Pian he saapuivat paikalle, jota hämähäkit vartioivat seitteineen, ja jolla kasvoi sinisiä sudenmarjoja.
"Raparperimetsä on edessäpäin", ihminen sanoi.
"Mutta olen yhä ihmisen hahmossa", susi vastasi hiljaa. Vaikka se oli tutussa paikassa, se ei tunnistanut ympäristöään. Kaikki näytti vieläkin liian erilaiselta.
"Jos syöt toisen sudenmarjan, uskon että pystyt palaamaan oikeaan muotoosi", ihminen ehdotti.
Susi käveli lehdonreunaan, poimi yhden sudenmarjoista ja söi sen. Se nosti katseensa, ja metsä oli jälleen tutun näköinen, täynnä tuoksuja ja tuttuja polkuja. Se kääntyi kohti ihmistä, joka oli saattanut sen perille.
"Tämä on minun maailmani", se sanoi, kääntyi kannoillaan ja juoksi tuttua polkua pitkin takaisin raparperimetsään.
Ajan kuluessa se muisti vähemmän ja vähemmän ajasta, jonka se oli viettänyt ihmisten vieraassa maailmassa. Se joi öisin kuunvaloa ja lauloi tähdille. Se loikoili auringon läikissä ja ui lammessa. Sudenmarjoista se pysytteli kaukana.
Eräänä iltana se kuuli polulta askelia. Kohottaessaan katseensa se näki ihmisen, miehen jonka kasvoissa oli tuttuja piirteitä. Miehellä oli käsissään sudenmarja.
"En tiedä muistatko minua", mies tervehti hymyillen, "vuosia sitten toin sinut takaisin metsään, josta olit eksynyt. Silloin sanoit, että sinulla ei ole antaa minulle mitään. Omaan maailmaan palattuani ymmärsin kuitenkin, että oli eräs asia, jota olisin tahtonut sinulta pyytää mutta en uskaltanut silloin. Nyt olen tullut kysymään, voisitko toteuttaa toiveeni."
"Mikä on toiveesi, ihminen?" susi kysyi. Se muisti hyvin nuoren miehen, joka oli kysynyt siltä 'miksi' ja kuunnellut sen tarinan. Vieläkään se ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi voinut antaa ihmiselle vastalahjaksi tämän avusta.
"Opeta minulle kielesi", ihminen pyysi.
Ja susi lupasi.
