Kaniineista, tähtitaivaista ja putoavista lehdistä

Emme tietenkään voi ymmärtää merinisäkkäiden kieltä. Emme voi olla edes varmoja, kuulemmeko kaiken niiden tuottaman äänen. Mutta mitä väliä. Vain kirjoitettu kieli jää historiaan. Ja historia on voittajien! - Laura Gustafsson, Anomalia

Minä kävelen paljon iltaisin. Kävelen ristiin rastiin, lähelle ja kauas. Tässä kaupungissa on paljon kaniineja, ja minä seuraan niiden loikkivia jälkiä metsään ja takaisin. Usein ajoitan liikkeeni öiseen aikaan, jolloin ylläni kaartuu pimeä taivas joko pilvien tai tähtien täplittämänä.

Minä olen olemassa, tavalla tai toisella. Maailma aina joko vastaa tai on vastaamatta tapaani olla olemassa; usein se pysyttelee hiljaa, aivan kuten jumalakin. Oudoimpia hetkiä ovat pysähtyneisyyden hetket. Silloin olen olemassa sisällä, kotonani - yleensä kipeänä, kuten tätä kirjoittaessani - ja kun maailmankaikkeus vastaa olemassaolooni, vetäydyn pois sen luota ja menen ikkunaan jatselemaan, kuinka tuuli varistelee keltaisia lehtiä takapihan puista.

En tiedä minne olen menossa, mutta olen matkalla. Matkani etenee askel askeleelta, hetki hetkeltä, vuosi vuodelta, ja minä etsin ja löydän paikkani uudelleen ja uudelleen. Kaniinien polkujen seuraaminen ei ole lopullinen totuuteni, mutta se on tarpeeksi. Se riittää, ja jos se ei jonain päivänä riitä, keksin jotain muuta. Siihen asti tämä on tarpeeksi.

Toissapäivänä näin sumuisen aamun, eilen hätkähdyttävän öisen kaupungin valot ja tänään punahehkuisen auringonlaskun. Pohdin elämääni; miksi rakastan, rakastanko, tulenko aina rakastamaan, olenko koskaan rakastanut? Minä rakastan tätä maailmaa, kaikkea siinä, jokaista askelta jonka otan sen kamaralla ja jokaista elävää olentoa joka puhaltaa höyryä sieraimistaan pakkasella.

Siksi olen kasvissyöjä, ja pyrin mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen. Minulla on naiivi ajatus, jossa elämää kunnioitetaan sen kaikissa muodoissa, jossa arvokkaita ovat myös ne jotka eivät puhu ihmisten kielellä ja jossa elämä ja kuolema palaavat luonnolliseen sykliinsä.

Minulle ei ole yhdentekevää, tekevätkö muut näin, mutta monta muuta asiaa tulee ennen kuin käskisin muita elämään kuten itse elän. He tekevät omat valintansa, minä voin korkeintaan perustella omiani. Minä en tahdo käskyttää, haluan vain ojentaa käteni että sille voivat laskeutua sudenkorento ja perhonen, että kämmenselälleni heittyisi läpinäkyvistä siivistä kaunis valon hohde.

Paljon saa virrata Pielisjoessa vettä, ennen kuin pahuus hellittää otteensa maailmasta. Uskon että siihen mennessä ei ole enää koko Pielisjokea, ei kenties edes koko Pielistä, ei ehkä edes kaupunkia jonka lävitse se virtaa. Kenties meri on valunut sisämaahan ja muuttanut muotoaan siten, että entisen Pielisen kohdalla laulavat sinivalaat.

Miekkavalaita on vaikea olla kunnioittamatta sen jälkeen kun on nähnyt sellaisen elävänä edes eläintarhassa. Oma tapaamiseni sattui Teneriffalla eläintarhassa, ja se täytti minut sekä kunnioituksella että surulla. Kunnioituksella, sillä eläimet ovat suuria ja mahtavia - ja surulla, koska allas jossa niitä pidettiin ei ole, eikä koskaan tule olemaan, mitään valtamereen verrattuna.

Minulla on vapauteni.

Eläimillä kuuluisi olla omansa.

Susi raparperimetsässä

Olipa kerran susi, joka asui raparperimetsässä.

Se piilotteli päivisin suurten lehtien alla ja öisin se joi kuunvaloa. Raparperien vahvat varret keinahtelivat, kun se hiipi niiden lomassa ja kuunteli lintujen laulua ja junaradan ääniä. Kirkkaana päivänä aurinko loi kaunista mosaiikkia metsänpohjalle, ja sateen aikaan pisarat musisoivat raparperien suurilla lehdillä.

Eräänä sateenjälkeisenä syksyaamuna susi venytteli, ravisteli märkiä neulasia turkistaan ja lähti lammen rantaan juodakseen vettä.

Saapuessaan rantaan se huomasi lehdonreunassa kasvavan kauniita, kirkkaansinisiä sudenmarjoja. Niiden kuulas väri houkutteli sutta, joka maistoi yhden. Se maistui makealta ja karvaalta yhtä aikaa. Susi nosti katseensa, mutta ei tunnistanut enää ympäristöään. Raparperimetsä oli jäänyt kauas taakse, ja nyt ympärillä oli vain koivujen ja pajujen täyttämä ryteikkö.

Viimeinen sudenmarja maistui karvaalta, joten susi käveli rantaan huuhtoakseen kitkerän maun pois suustaan. Katsoessaan veden pintaan se ei kuitenkaan nähnyt omaa kuvaansa, vaan ihmisen kasvot. Sudenmarja oli muuttanut suden ihmiseksi.

Tietämättä mitä tehdä, susi jatkoi matkaansa metsän halki toivoen löytävänsä tien takaisin raparperimetsään. Ihmisenä maailma näytti niin erilaiselta, että susi ei tuntenut omia polkujaan. Se vaelsi pimeään saakka, kunnes osui tielle. Kirkkaat katuvalot viilsivät sen silmiä ja autojen äänet pelottivat sitä.

Se vaelsi vailla suuntaa öisiä katuja pitkin, kunnes ihminen lähestyi sitä. Suden mielestä ihminen oli pelottava, ja vaikka se puhui lempeästi ja rauhoittavasti, ei susi ymmärtänyt ihmisen kieltä eikä ihminen suden.

Ihminen antoi sudelle oman takkinsa ja jatkoi matkaansa. Susi puki takin paljaille hartioilleen ja katsoi kauan ihmisen perään ennen kuin kääntyi eri suuntaan.

Susi kohtasi monia muita ihmisiä ajan kuluessa, mutta kukaan näistä ei puhunut kieltä jota susi olisi ymmärtänyt, eikä kukaan heistä ymmärtänyt suden kieltä. Vaikka susi kuinka yritti, ihmiset päätyivät aina pelkäämään ja väistämään sitä. Jotkut pelkäsivät suden outoa kieltä niin paljon, että hyökkäsivät sen kimppuun. Susi puolustautui hampain ja kynsin, ja ihmiset katsoivat sitä karsaasti ja peläten.

Vuosien ajan susi vaelsi ihmisten maailmassa. Se oppi ihmisten kielen, mutta sen omaa kieltä kukaan ei oppinut ymmärtämään, eikä se voinut unohtaa raparperimetsää, kuunvaloa ja sadepisaroiden tanssia. Se oppi kätkemään hampaansa ja puolustautumaan hiljaisuudella.

Susi kaipasi raparperimetsää. Se oli yksinäinen.

Eräänä iltana se käveli joen rantaan. Täysikuu hohti taivaalla ja kevyt tuuli muutti sen kuunsillaksi vedenpinnalle. Näky täytti suden niin suurella kaipauksella, että se alkoi kävellä kuunsiltaa pitkin. Askel askeleelta susi käveli yhä syvemmälle veteen, kunnes vedenpinta jäi sen pään yläpuolelle, ja maailman äänet katosivat sen korvista.

Oli enää vain hiljaisuus... ja pimeys.

Kunnes jostain pimeyden keskeltä kurkotti käsi joka veti suden takaisin katuvalojen ja äänien keskelle. Sen edessä seisoi nuori ihmismies, joka katsoi vettä tippuvaa sutta huolestuneesti.

"Miksi kävelit kuunsiltaa pitkin?" mies kysyi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli koskaan kysynyt sudelta, miksi se oli tehnyt jotakin. Sille oli kerrottu "tee näin" ja "älä tee näin", mutta kukaan ei ollut kysynyt siltä "miksi teit noin".

Susi tiesi vastauksen ja kertoi sen ihmiselle. Kuinka se oli syönyt sudenmarjan ja muuttunut ihmiseksi. Kuinka se kaipasi raparperimetsää, lintujen laulua, junan etäistä ääntä ja metsän kirpeän raikasta tuoksua. Kuinka se oli oppinut ihmisten kielen tässä oudossa maailmassa, johon oli joutunut, mutta ettei kukaan puhunut sen kieltä tai ymmärtänyt sen sanoja.

Ihminen istui suden vierellä ja kuunteli keskeyttämättä pää kallellaan. Kun susi oli vaiennut, ihminen auttoi sen jaloilleen.

"En osaa puhua kieltäsi enkä ymmärrä sitä, mutta tunnen metsät kuin oman kotini. Voin auttaa sinua löytämään tien takaisin raparperimetsään", se lupasi.
"Minulla ei ole antaa sinulle mitään vastalahjaksi", susi sanoi onnettomana.
"Sinä et kuulu tänne, etkä halua olla täällä. Olet onneton - en tarvitse muuta syytä auttaakseni sinua", ihminen vastasi.

Ihminen vei suden takaisin metsään, jossa se oli harhaillut muuttumisensa jälkeen. He kulkivat rinnakkain, välillä puhuen, välillä vaieten. Pian he saapuivat paikalle, jota hämähäkit vartioivat seitteineen, ja jolla kasvoi sinisiä sudenmarjoja.

"Raparperimetsä on edessäpäin", ihminen sanoi.
"Mutta olen yhä ihmisen hahmossa", susi vastasi hiljaa. Vaikka se oli tutussa paikassa, se ei tunnistanut ympäristöään. Kaikki näytti vieläkin liian erilaiselta.
"Jos syöt toisen sudenmarjan, uskon että pystyt palaamaan oikeaan muotoosi", ihminen ehdotti.

Susi käveli lehdonreunaan, poimi yhden sudenmarjoista ja söi sen. Se nosti katseensa, ja metsä oli jälleen tutun näköinen, täynnä tuoksuja ja tuttuja polkuja. Se kääntyi kohti ihmistä, joka oli saattanut sen perille.

"Tämä on minun maailmani", se sanoi, kääntyi kannoillaan ja juoksi tuttua polkua pitkin takaisin raparperimetsään.

Ajan kuluessa se muisti vähemmän ja vähemmän ajasta, jonka se oli viettänyt ihmisten vieraassa maailmassa. Se joi öisin kuunvaloa ja lauloi tähdille. Se loikoili auringon läikissä ja ui lammessa. Sudenmarjoista se pysytteli kaukana.

Eräänä iltana se kuuli polulta askelia. Kohottaessaan katseensa se näki ihmisen, miehen jonka kasvoissa oli tuttuja piirteitä. Miehellä oli käsissään sudenmarja.

"En tiedä muistatko minua", mies tervehti hymyillen, "vuosia sitten toin sinut takaisin metsään, josta olit eksynyt. Silloin sanoit, että sinulla ei ole antaa minulle mitään. Omaan maailmaan palattuani ymmärsin kuitenkin, että oli eräs asia, jota olisin tahtonut sinulta pyytää mutta en uskaltanut silloin. Nyt olen tullut kysymään, voisitko toteuttaa toiveeni."

"Mikä on toiveesi, ihminen?" susi kysyi. Se muisti hyvin nuoren miehen, joka oli kysynyt siltä 'miksi' ja kuunnellut sen tarinan. Vieläkään se ei kuitenkaan tiennyt, mitä olisi voinut antaa ihmiselle vastalahjaksi tämän avusta.

"Opeta minulle kielesi", ihminen pyysi.

Ja susi lupasi.

Syyssateet

Sade ropisee ikkunoihin, kattoihin, kadulle ja ihmisten niskaan. Minä kuljen sen alla kiireettä, haistellen jokaista uutta tuoksua jonka syksy loihtii esiin. En ole kävellyt sateessa pitkään aikaan. Hiukset kastuvat ja liimaantuvat kasvoilleni, vaatteet vettyvät. Kengät ovat pian täynnä vettä. Astun lätäköihin, kuuntelen loisketta, ropinaa, solinaa ja kohinaa ympärilläni.

Vesipisarat putoilevat joen pinnalle ja saavat sen väräjämään levottomasti. Kylmä tuulenpuuska, tämän syksyn ensimmäinen, puhaltaa luihin ja ytimiin. Ohikulkijat kiihdyttävät askeleitaan päästäkseen nopeammin sisälle lämpimään, kuivat vaatteet päälle, kuppi kuumaa kahvia tai teetä, ehkä lämmittelyä jonkun sylissä.

Minne he ovat matkalla?

Ja minne minä?

Tämä kaupunki on täynnä teitä ja polkuja. Osa niistä kulkee joenvartta pitkin, osa metsän halki, mutta seurasin niistä mitä tahansa, tuntuu aina siltä että palaan samoihin pisteisiin. Se kohta, missä voi seisahtua piileskelemään kaislikossa ja tuuheassa nurmessa riippaoksaisen puun alla, mistä näkyy punertavaseinäinen linna joen toisella puolella ja selän takana on vain metsä.

Siellä, missä luonto on ottanut omakseen sen mikä sille kuuluu, missä on vanhan junaradan rauniot ja vierellä muutaman talon sammaloituneet jäänteet. Siellä uskon elämään kuoleman yli, ikuisuuteen ja iänkaikkisuuteen, siihen että kaikella on tarkoituksensa. Jopa askeleilla, jotka otan vailla suuntaa ja kuvittelen, että pääsen jonain päivänä toivomaani päämäärään. En voi olla uskomatta, kun istun tuossa maisemassa ja tunnen olevani osa suurempaa kudosta, kokonaisuutta jossa jonain päivänä istun omalla paikallani, ja sammal kasvaa luideni päällä.

Se paikka, jossa olen antanut katseeni levätä lukemattomia kertoja. Paikka, jossa metsä on samanlainen kuin minä, läsnä mutta silti ajatuksissaan. Se puhuu ja pohtii omia asioitaan, ja minä istun puiden alla ja kuuntelen yksittäisiä sanoja sen hajamielisestä ajatustenjuoksusta. En ymmärrä kaikkea, mutta ei minun tarvitse. Metsä ei huomaa että istun sen polvella. Saan olla rauhassa sen katseelta, minun ei tarvitse selittää olemassaoloani. Olen pieni hiiri, joka pujahtaa juurakonkoloon kuuntelemaan sadetta ja tuulen huminaa.

Sade lakkaa ja jättää jälkeensä märän maan lisäksi tuoksunsa. Vielä silloinkin kun olen palannut kotiin, ripustanut märät vaatteet kuivumaan, keittänyt itselleni kupin teetä ja käpertynyt oman mieleni makuuhuoneeseen, sateen tuoksu on ilmassa. Se on tarttunut vaatteisiini ja jäänyt sydämeeni, kannan sitä mukanani. Se on minussa silloin, kun kastelen ja silittelen ruukkukasvejani, ja silloin kun istun hiljaa tyhjyyteen katsellen, kun mieleni karkaa jonnekin kauas nykyhetkestä.

Minä olen kaikenlaisilla mittareilla mitattuna niin fiksu, että osaan käyttää viisaita sanoja itsestäni, omasta elämästäni ja maailmasta. Tiedän, että minuun pätevät monenlaiset d-kirjaimella alkavat sanat, joita joudun ne lausuttuani kuitenkin selittämään auki, tarkentamaan mitä ne merkitsevät juuri minulle. Ne ovat kliinisiä, sanat.

Ehkä sen takia hän ei niistä pidäkään.

Minä pidän sanoista, ne ovat ystäviäni ja minulle korvaamattomia. En ole niitä ihmisiä, jotka saavat ajatuksensa järjestykseen musiikin tai kuvien avulla, enkä osaa viestittää kaikkea haluamaani ilmeillä. Huolimatta rakkaudestani sanoihin en ole puhuja. Olen lukija ja kirjoittaja, sanojen hiljainen rakastaja, ja rakennan ympärilleni pitsikudoksista muodostuvaa maisemaa jonka vain minä näen.

Sanoihini jää kaikki se, mikä on minussa. Sanoissani on taivas ja sen värit, sanoissani sateen laulu ja tuoksu. Kirjoitan elämästä ja sen näyistä, surusta ja ilosta, kuolemasta ja kohtaamisista. Kirjoitan tapaamistani ihmisistä silloinkin, kun en puhu heistä.

Kuka tuntemistani ihmisistä on kätkeytynyt näihin sanoihin? Kenen silmissä olen nähnyt sateen tanssivan, kenen syli on ollut turvallinen kuin ääretön metsä, kuka on tuulen humina ja kylmä tuulenpuuska?

Mielessäni kaikki asiat sekoittuvat. Ihmiset, nimet ja paikat menevät sekaisin puiden, laulujen ja muistojen kanssa. Kaikki on yhtä, kaikki on ikuisesti päättymätöntä. Kaikki on lähtöisin yhdestä rakkaudesta. Sen takia kauneus koskettaa; se jättää sydämeen jäljen omasta alkulähteestään.

Sateen laulussa ja sadesilmäisissä ihmisissä on kaikissa pala rakkautta. Minä en tiedä miltä itse näytän, sillä en voi nähdä itseäni ulkopuolelta. Voin peilin kautta nähdä paikallani seisovan hiiren, joka kuuntelee pää kallellaan metsän ääniä, mutta itseäni en voi nähdä koskaan - vain heijastuksen siitä, mitä olen.

Kun sade on tyyntynyt, joenpinnasta voi nähdä oman kuvansa kuin peilistä.

Näkevätkö muut minusta enemmän kuin heijastuksen?